Opiskelin saarnalupatutkintoa varten 90 luvulla ja innostuin teologisista aineista sen verran, että jatkoin opintoja ensin kesäyliopistossa ja myöhemmin Jonsuun yliopistossa. Kesäyliopistossa tein tutkielman liittyen 1900 luvun puolivälin keskusteluun laista kristityn elämässä. Kandidaatin tutkielmani tein Saarnivaaran ajatuksista laista kristityn elämässä. Ja nyt olen vielä kiinni gradussani liittyen Lauri Haikolan ajatuksiin kyseisestä aiheesta.

Enemmän tai vähemmän on ajatukseni siirtyneet takaisin maallikkona saarnaamiseen ja sen vaatimuksiin. Saarnaa ei maallikkona ole juurikaan päässyt viimeisen 20 vuoden aikana toteuttamaan. Saarnani pystyn laskemaan yhden käden sormissa. Tässä viimeisen viikon aikana olen huomannut kuinka tämä saarnaaminen liittyy nykyiseen tilanteeseeni oman graduni luterilaisen sosiaalietiikan ongelmaan. Kyse on siitä kuinka saarnassani otan huomioon oman uudistumisen tarpeeni. Odotanko saarnassani jotain itseltäni vai Jumalalta?

Olen huomannut pappien tuskailevan sen tähden, että meitä saarnamiehiä on tarjolla pilvin pimein jopa niin ettei saarnaviran haltijat itse pääse toteuttamaan kutsumustaan. Helposti papeille tulee ongelma oman pappisidentiteettinsä kanssa. Viimeksi kuulin puhuttavan siitä, että papit ottaa oman saarnavirkansa täysin itselleen, ulkopuolisilla ei saarnaamiseen näin ollen ole sijaa. Tällainen suuntaus on ollut jo vallalla useamman vuoden. Maallikkokoulutukset on näin ollen ihan turhia. Maallikoita harvoin näkyy Jumalan sanomaa kertomassa meille kuuntelijoille.

Mietin tässä, että onkohan me menty nyt kauas reformaatiosta taisinpa asiasta mainitakin yhdessä kokouksessa. Pappien olisi tarve hieman uudistua, eikä linnottautua saarnaspönttöihinsä vuosikausiksi.

Muistelenpa Urho Muroman aikoinaan sanoneen saarnaajista, että saarnaaja on Jumalan airut. Jumalan sanomaa välittämässä kuuntelijoille. Pönttöön ei mennä höpisemään omia asioita tai totetuttamaan omaa itseänsä, omaa ammatti-identiteettiään. Jumalan antama sanoma pitää olla saarnaajalla ykkösenä mielessä kaikki muu on turhaa. Oma saarnakouluttajani yliopistolla sanoi, että jos ei Jumalan sanomaa saa sanottua kahdeksassa minuutissa niin saarnaaja höpisee silloin omiaan. Omiansa höpiseekin näin ollen suurin osa saarnamiehistä, Turhan pitkiä ovat puheet. Ikävä tai sanoisinko ikäviä kyllä. Uudistumisen tarve on suuri.

Mielestäni reformaation uudistuminen alkaakin aina papistosta. Heidän tulisi tulla lähemmäksi kansaa saarnaamisessaan. Kansa odottaa sanomaa Jumalalta. Sanomaa joka saa heidät luottamaan Hyvään Jumalaan ilman omia ansioita. Kovasti kirkko tekee nyt tehtäväänsä päinvastoin. Ansioita tarjotaan kansalle. Tekstinlukemiseen, ja ehtoollisen jakoon pääsee suorittamaan omaa maallikkoidentiteettiään. Joku jopa pääsee rukouksen lukuun.

Maallikkosaarnaa en kirkossa ole kuullut tai päässyt puhumaan. Jos saarnavirkaa ajatellaan Jumalan antamana tehtävänä eikä palkkatyönä, teologisista opinnoista ei tietenkään ole mitään hyötyä - ei ainakaan Jumalan tuntemisen rinnalla. Saarnaajan pitäisi tuntea Jumalansa ennenkuin voi lähteä tuomaan viestiä Jumalan Hyvyydestä kansalle. Monet papit ja muutkin saarnamiehet ovat unohtaneet Jumalansa puhuessaan pöntöissään ihan jostakin muusta. Omiaan höpistään niin kovin mielellään. Paljon on pelkän pään tiedon jakajia ja paljon on opittuja korulauseita. 

Paljot sanat eivät kuitenkaan saa aikaan mitään, jos Voima puuttuu! Voima on tärkeä sana. Voima joka syntyy heikkoudesta eli tilanteesta käsin. Reformaatio puhuu paljon siitä kuinka ihmisen itsensä kuuluu pienentyä ja Jumalan kasvaa,  Uudistumisen tärkein asia. Tästä myös Watchman Nee oli tietoinen. Kirjassaan "Niin Kuin Hän" Watchman kuvaa Aabrahamin elämänkokemuksen kautta tullutta uskon esikuvaa käyttäen kuinka meidän tulee murtua eli kuolla itsellemme niin, ettemme odota enää itseltämme mitään vaan ainoastaan Jumalalta. Kaikki tulee Jumalalta. Jumala meitä kouluttaa laittamalla meidät seinää vasten huomaamaan kuinka odotuksemme ovat vain itseemme kohdistuneet. On kuoletettava tälläinen itsekäs ajattelu ja odotettava vain Jumalalta. Vain silloin Jumalan voima voi tulla meille avuksi heikkouteemme. 

Paavalin ajtukset olivat juuri tätä. Emme ajattele enää Lihan mukaan vaan Hengen. Galatalaisillekin Paavali oli kuvannut silmien eteen Kristuksen. Mutta katseet olivat kääntyneet omiin ansioihin ja tekemisiin. Monenlaista puuhastelua onkin kristillisyyden piirissä ihmisten kalasteluun liittyen. Kalansaaliin antaa kuitenkin Jumala. Hän laittaa kalalle vaikka kultakolikon suuhun ja tuo sen opetuslapselle. Enemmän me tarvitsemme Kristusta ja yhteyttä Häneen. Hän on ainut TODELLINEN Valo elämässämme.

Saarnaamaan me emme mene itsemme varassa eikä ansioiden toivossa. Palkkapussi on toisarvoinen asia kun on kysymys Jumalan sanomasta. Enemmän meidän tulisi odottaa Häneltä, Jumalalta itseltänsä. Kristus on kaiken a ja o. Alku ja Loppu. Häntä ei saa unohtaa, kun nousemme saarnaspönttöön kertomaan Jumalan erinomaisesta Hyvyydestä meitä ihmisiä kohtaan. Katseet pitää suunnata Kristukseen. Siitä alkaa uudistuminen. Reformaatio: