Luinpa jostain kirkko ja kaupunki lehden tai vastaavan laitoksen, mitä sen väliä mistä eli tutkimusten tuloksen mukaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon papeista 60 prosenttia kannattaa homoparien vihkimistä. Tähän siis on tultu?

Alttareillamme tapahtuu kummia asioita jo nyt. Useinpa mietin, että saastaisin käsinkö tarjoillaan Kristuksen leipää ja verta alttareilta tämän kansan ikuisen elämän varmistamiseksi. Kun syöt ja juot Kristuksen niin saatko mukanasi ikuisen kirouksen vaiko Sanan lupaukseen sidotun varman taivaspaikan? Sanan saarna on usein pelkkää höttöä jopa kirkko vieraille. Masentuneita ilmeitä vain alttarivierailijoiden kasvoilla tai sitten teennäistä iloa ja ihan vääristä perusteista käsin.

Itse en ole papin virkaa tai vihkimystä ottanut. Ensikseen sen piispa asetti muihin pappisvirkaa tavoitteliviin verraten itselleni hieman vaikeammaksi, kun minun piti saada lääkärin suositus kyseiseen virkaan. Sellaista ei kukaan lääkäri tähänkään päivään asti ole minulle antanut. Olenko minä sitten sairaista sairain vai mitä ihmettä minussa on ollut vikana?

Teinhän kyllä yhtä sairaana viisi vuotta luokanopettajan töitä ja koen kyllä, etten ole sen sairaanpi kuin nuina vuosina. Työn katkeaminenkin johtui siitä kun johtajaopettajan veli oli kuollut sokeritautiin työssään ja sen tähden sitten minun piti päästä vappaalle taikka elikkä vaihtaa alaa etten rasitu liikaa. Saman tempun sitten seuraavallekin työni jatkajalle vaikka hän oli ihan terve mies. Vai onkohan tämäkin vain minun omia ajatuksiani asiasta. Eläköitymiseni taustalla voi olla vaikka itse pää piru. pimmeimmistä pimmein ruhtinas kuntien ruhtinas tai liekö vapaa-muurareilla ja heidän juonillaan osuutta asiaan - mene ja tiedä? Totuus tulee kuitenkin esille pikkuhiljaa tai ei sitten ollenkaan. Pimmeys vain jää.

Kuvittelin siis toisekseen aikoinaan profetaalisen johdatauksenkin ja pikkupoikana antamani luppauksen kautta pääseväni papiksi papin paikalle, mutta yläkerran Herralla on aina toiset suunnitelmat kuin meillä pienillä ihmispoloisilla. Ei ole vihkimystä tippunut minun onnenlaariini eikä varmaan tipukaan, kun piispatkin pyörtävät päätöksensä harva se päivä. Minullahan oli papin pätevyys vielä 2005 TK turkinnon suoritettuani, mutta nyt ei sitten enää ole, kun piispat edellyttävät suuressa viisaudessaan suurempaa paperityönmäärää saarnaajan palkkavirkaan pääsemiseksi.

Tokkopa piispoilla on enää viisautta tai rohkeutta vihkiä ketään papiksi, jos edellytyksiin sisällytettäisiiin itsensä Jumalan suositus. Itse olen tätä mieltä, että sellainen suositus pitäisi olla jokaisella vihittävällä. Oli sitten sairas tai muuten homo. Itse en koe oikein olevani kumpaakaan, vaikka ihmiset saattavat olla tästä asiasta ihan toista mieltä ja mielipuolta on monenlaista. - Ihan yhtä pimiää kuin kirkasta. Laidasta laitaan. Maasta taivaaseen. Jokkainen on juuri niin sairas kuin kokee olevansa vaikka tämän maailman lääkärit ne vasta sairaita ovat...todellisuudessa.

Tervettähän kohtaa meistä ei Jumalan silmissä löydy yhtään vaan jokkaisen meistä tulee syntyä kokonaan uudeksi ihmiseksi. Kristuksessa ja Kristuksen kautta tämä tulee meille mahdolliseksi. Tässä toivossa minäkin saa oman pappeuteni kokea kukoistuksessaan. Se on sitä oikeaa ja todellista pappeutta mikä Kristuksesta tulee. Siinä ei ihmiseen katsota tämän pinnallisen olemuksensa mukaan vaan sen mukaan mitä Jumala ON. HÄN ON KRISTUS JEESUS

JA MUUTA JUMALAA EI OLE EIKÄ TULE! POIKA ON YKSI JA SAMA ISÄN KANSSA. YKSEYDESSÄÄN EI HEITÄ VOI EROTTAA EIKÄ JAOTTAA. PYHÄSSÄ HENGESSÄ HE MOLEMMAT OVAT LÄSNÄ AINA ELÄMÄSSÄMME. Kuitenkin itsessämme olemme pieniä ja mitättömiä lapsia aina apua vailla. Isä auttaa hädässä olevaa lastaan. Kristus kuulee avun pyynnöt. Mustinkaan sydän ei voi Isän apua kieltää, koska Kristus tulee ja tuo valon tullessaan, avunhuudot huulillemme, mutta ensin Hän tekee meidät pieniksi - niin pieniksi, ettemme itsessämme ole mitään. On vain Kristus - valo pimeyteemme!